Kun elämä muuttuu yhdessä päivässä
Elämässäni on tapahtunut viimeisen kahden kuukauden aikana enemmän kuin osasin koskaan odottaa. Elämäni, ja koko perheeni elämä on muuttunut kerta heitolla.
Perheeseemme syntyi potrea poika syyskuun lopussa. Neljä kiloa täyttä rakkautta. Synnytys oli hieno kokemus, toki raskas, mutta sitähän synnytys on.
Arki vauvan kanssa ei ole ollut kaikista helpoin, kiitos vatsavaivojen. Lisäksi vauvalla todettiin munuaisaltaan laajentuma, joka nyt on onneksi tutkittu, ja kontrolleja jatketaan.
Raskauteni loppuvaiheessa huoli esikoiseni terveydestä nosti päätään. Lisääntynyt juominen huolestutti, mutta huoliini vastattiin kuittaamalla juominen psykologisena reaktiona muuttuvaan elämäntilanteeseen. Itselläni oli epäilys, jonkinlainen Äidin vaisto, mutta halusin kuitenkin uskoa kaiken johtuvan huomion hakemisesta, kuten muut olivat epäilleet.
Lokakuun lopussa esikoiseni kunto romahti. Lapsi oli väsynyt, nuutunut, eikä millään tapaa omaa itsensä. Lähdimme terveyskeskukseen, ja sieltä kiirellisenä Seinäjoelle.
Esikoiseni sokeriarvot olivat pilvissä, ja hänelle oli muodostunut happomyrkytys. Seinäjoella paljastui, että lapsen tila oli hengenvaarallinen.
Maailmani romahti. Syytin itseäni, pelkäsin, itkin.
Esikoiseni tila alkoi onneksi nopeasti korjaantumaan. Tuona päivänä saimme siis diagnoosin 1 tyypin diabeteksesta.
Alkuun asia oli kamala järkytys, jota itkimme molemmat mieheni kanssa. Emme niinkään itkeneet itse diagnoosia, vaan sitä, miten huonossa kunnossa esikoisemme oli. Itse syytökset olivat edelleen kamalat; miksi en vienyt häntä aikaisemmin lääkäriin, olisinko voinut tehdä jotakin estääkseni tämän. Samalla kuitenkin ymmärsin, etten olisi voinut tehdä mitään toisin. En olisi mitenkään voinut estää autoimmuuni sairauden puhkeamista.
Viikon verran opettelimme uutta arkea sairaalassa insuliinin ja ruoan laskemisen merkeissä. Täytyy sanoa, että minulla on todella urhea ja reipas poika, jonka asenne ja reippaus tarttui myös meihin aikuisiin.
Tuo viikko meni sumussa. Mieheni oli yötä päivää sairaalassa, minä tulin yöksi kotiin vatsavaivaisen vauvan kanssa, ja lähdimme aina aamulla heti takaisin sairaalaan. Arki on onneksi alkanut nyt tasaantumaan. Arkemme on hyvin säännöllistä, ja se on oikeastaan vain hyvä asia.
Tämän asian kanssa pystyy kyllä elämään, ja lapset ovat onneksi sopeutujia.
Tässä siis hieman syytä hiljaiselooni täällä, somessa, sekä viesteihin vastaamisessa. Yritän tässä pikku hiljaa taas päästä kiinni muuhunkin kuin tuttipulloon ja ruoan tekemiseen. Se ottaa aikaa, mutta pikku hiljaa..
Perheeseemme syntyi potrea poika syyskuun lopussa. Neljä kiloa täyttä rakkautta. Synnytys oli hieno kokemus, toki raskas, mutta sitähän synnytys on.
Arki vauvan kanssa ei ole ollut kaikista helpoin, kiitos vatsavaivojen. Lisäksi vauvalla todettiin munuaisaltaan laajentuma, joka nyt on onneksi tutkittu, ja kontrolleja jatketaan.
Raskauteni loppuvaiheessa huoli esikoiseni terveydestä nosti päätään. Lisääntynyt juominen huolestutti, mutta huoliini vastattiin kuittaamalla juominen psykologisena reaktiona muuttuvaan elämäntilanteeseen. Itselläni oli epäilys, jonkinlainen Äidin vaisto, mutta halusin kuitenkin uskoa kaiken johtuvan huomion hakemisesta, kuten muut olivat epäilleet.
Lokakuun lopussa esikoiseni kunto romahti. Lapsi oli väsynyt, nuutunut, eikä millään tapaa omaa itsensä. Lähdimme terveyskeskukseen, ja sieltä kiirellisenä Seinäjoelle.
Esikoiseni sokeriarvot olivat pilvissä, ja hänelle oli muodostunut happomyrkytys. Seinäjoella paljastui, että lapsen tila oli hengenvaarallinen.
Maailmani romahti. Syytin itseäni, pelkäsin, itkin.
Esikoiseni tila alkoi onneksi nopeasti korjaantumaan. Tuona päivänä saimme siis diagnoosin 1 tyypin diabeteksesta.
Alkuun asia oli kamala järkytys, jota itkimme molemmat mieheni kanssa. Emme niinkään itkeneet itse diagnoosia, vaan sitä, miten huonossa kunnossa esikoisemme oli. Itse syytökset olivat edelleen kamalat; miksi en vienyt häntä aikaisemmin lääkäriin, olisinko voinut tehdä jotakin estääkseni tämän. Samalla kuitenkin ymmärsin, etten olisi voinut tehdä mitään toisin. En olisi mitenkään voinut estää autoimmuuni sairauden puhkeamista.
Viikon verran opettelimme uutta arkea sairaalassa insuliinin ja ruoan laskemisen merkeissä. Täytyy sanoa, että minulla on todella urhea ja reipas poika, jonka asenne ja reippaus tarttui myös meihin aikuisiin.
Tuo viikko meni sumussa. Mieheni oli yötä päivää sairaalassa, minä tulin yöksi kotiin vatsavaivaisen vauvan kanssa, ja lähdimme aina aamulla heti takaisin sairaalaan. Arki on onneksi alkanut nyt tasaantumaan. Arkemme on hyvin säännöllistä, ja se on oikeastaan vain hyvä asia.
Tämän asian kanssa pystyy kyllä elämään, ja lapset ovat onneksi sopeutujia.
Tässä siis hieman syytä hiljaiselooni täällä, somessa, sekä viesteihin vastaamisessa. Yritän tässä pikku hiljaa taas päästä kiinni muuhunkin kuin tuttipulloon ja ruoan tekemiseen. Se ottaa aikaa, mutta pikku hiljaa..
Kommentit
Lähetä kommentti