Inhimillisyyden puute
Tämä aamuna minut pysäytti seuraava kirjoitus
https://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/art-2000005636574.html
Vielä äsken tuon pystyi lukemaan myös ne, jotka eivät ole Hesarin tilaajia, toivottavasti näin on vielä.
Tämä herätti minussa tietynlaista sympatiaa itseäni kohtaan, sillä olen tämän viikon aikana kokenut juuri inhimillisyyden puutetta sairauteen liittyen. En lähde avaamaan sen enempää, mistä sairaudesta on kyse, mutta avaan sitä, miltä tuntuu kun sinut leimataan ja tuomitaan sinua näkemättä diagnoosin kautta.
Kun olemme elämässä siinä tilanteessa, että terveydessämme on ongelmaa, se herättää pelkoa. Usein tuudittaudumme siihen ajatukseen, ettei tässä ole mitään hätää, ja saatamme tehdä myös omia diagnooseja helpottaaksemme epätietoista oloamme. MInäkin tein näin. Se oli toisaalta hyväksi, sillä ymmärsin tämän kautta kärsiväni eräästä vaivasta, joka nyt on tämän kauta korjaantunut, jotain hyvääkin siis.
Joskus kuitenkin, lääketiede tuo eteemme diagnooseja, joita on vaikea hyväksyä ja ne herättävät pelkoa, vihaa, katkeruutta, tunne skaala voi olla hyvin laaja. Diagnoosi voi romuttaa ihmisen psyykettä, lamaannuttaa, vaikeuttaa sen hetkistä arkea tunnetilojen myllerryksessä dramaattisestikin. Monien sairauksien syyt saattavat olla joko itseaiheutettuja, tai yksinkertaisesti sellaisia, joille emme voi mitään. Joskus nämä kaksi voivat myös kulkea osittain rinnakkain siten, että esimerkiksi joissain tapauksissa 90% sairastuneista sairastuu omaa typeryyttään, mutta sitten jää jäljelle se 10% joka on sairastunut jostain selvittämättömästä syystä. Miten tulisi kohdata nämä ihmiset, jotka kuuluvat tähän pieneen prosenttiin?
Valitettavasti moni lääkäreistä tai muista terveydenhuollon ammattilaisista saattaavat ymmärtämättään loukata diagnoosin saanutta olettamalla syyn taudin takana olevan se yleisin. Tällöin sairastunut joutuu kamalimpaan tilanteeseen. Hänellä ei ole tilaisuutta puolustautua, eikä häntä välttämättä edes uskota, juuri tästä syystä, että on olemassa 90% prosentin todennäköisyys jostakin. Minulle kävi näin. Lääkäri vain kertoi uudestaan ja uudestaan, että 90% taudin saaneista saa sen tietyin seurauksin. Minut siis leimattiin, tuosta noin vaan, puhelimitse, ilman että toisenlainen vaihtoehto olisi ollut edes olemassa. MIkään ei ole koskaan tuntunut minusta yhtä pahalta.
Tällöin tilannetta kuvaa hyvin inhimillisyyden puuttuminen. Lääkäri on velvollinen kertomaan potilaalle tulokset, mutta siihen se jääkin. Itse vuorovaikutus, tai sen taito olisi diagnoosin kertomisessa erityisessä asemassa, mutta se siis voi myös täysin puuttua.
Sairastumisen ollessa tuore uutinen sairastavalle, juuri tämän inhimillisyys ja ymmärrys ovat avainasemassa, jotta yksilö voi päästä lähemmäksi sairauden hyväksymistä ja sitä kautta mahdollista parantumista. Ennen tätä hyväksymistä on käytävä läpi iso skaala tunteita, on itkettävä, huudettava, otettava kaikki tunteet vastaan juuri sellaisina kun ne tulevat. Ilman näitä ei hyväksymistä voi mielestäni tapahtua. matka hyväksymiseen voi olla myös pitkä. Vaikka joinain päivinä voisi tuntua siltä, että olen sinut tämän asian kanssa, jokin pieni asia, joikin saada vihan, katkeruuden tai muun kaltaisen tunteen uudestaan pintaan. Siksi, ihminen joka saa diagnoosin jota ei ole osannut odottaa, tarvitsee henkistä tukea ja inhimillistä kohtaamisista erityisesti niiltä henkilöiltä, jotka jotain hänen diagnoosistaan tietävät.
https://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/art-2000005636574.html
Vielä äsken tuon pystyi lukemaan myös ne, jotka eivät ole Hesarin tilaajia, toivottavasti näin on vielä.
Tämä herätti minussa tietynlaista sympatiaa itseäni kohtaan, sillä olen tämän viikon aikana kokenut juuri inhimillisyyden puutetta sairauteen liittyen. En lähde avaamaan sen enempää, mistä sairaudesta on kyse, mutta avaan sitä, miltä tuntuu kun sinut leimataan ja tuomitaan sinua näkemättä diagnoosin kautta.
Kun olemme elämässä siinä tilanteessa, että terveydessämme on ongelmaa, se herättää pelkoa. Usein tuudittaudumme siihen ajatukseen, ettei tässä ole mitään hätää, ja saatamme tehdä myös omia diagnooseja helpottaaksemme epätietoista oloamme. MInäkin tein näin. Se oli toisaalta hyväksi, sillä ymmärsin tämän kautta kärsiväni eräästä vaivasta, joka nyt on tämän kauta korjaantunut, jotain hyvääkin siis.
Joskus kuitenkin, lääketiede tuo eteemme diagnooseja, joita on vaikea hyväksyä ja ne herättävät pelkoa, vihaa, katkeruutta, tunne skaala voi olla hyvin laaja. Diagnoosi voi romuttaa ihmisen psyykettä, lamaannuttaa, vaikeuttaa sen hetkistä arkea tunnetilojen myllerryksessä dramaattisestikin. Monien sairauksien syyt saattavat olla joko itseaiheutettuja, tai yksinkertaisesti sellaisia, joille emme voi mitään. Joskus nämä kaksi voivat myös kulkea osittain rinnakkain siten, että esimerkiksi joissain tapauksissa 90% sairastuneista sairastuu omaa typeryyttään, mutta sitten jää jäljelle se 10% joka on sairastunut jostain selvittämättömästä syystä. Miten tulisi kohdata nämä ihmiset, jotka kuuluvat tähän pieneen prosenttiin?
Valitettavasti moni lääkäreistä tai muista terveydenhuollon ammattilaisista saattaavat ymmärtämättään loukata diagnoosin saanutta olettamalla syyn taudin takana olevan se yleisin. Tällöin sairastunut joutuu kamalimpaan tilanteeseen. Hänellä ei ole tilaisuutta puolustautua, eikä häntä välttämättä edes uskota, juuri tästä syystä, että on olemassa 90% prosentin todennäköisyys jostakin. Minulle kävi näin. Lääkäri vain kertoi uudestaan ja uudestaan, että 90% taudin saaneista saa sen tietyin seurauksin. Minut siis leimattiin, tuosta noin vaan, puhelimitse, ilman että toisenlainen vaihtoehto olisi ollut edes olemassa. MIkään ei ole koskaan tuntunut minusta yhtä pahalta.
Tällöin tilannetta kuvaa hyvin inhimillisyyden puuttuminen. Lääkäri on velvollinen kertomaan potilaalle tulokset, mutta siihen se jääkin. Itse vuorovaikutus, tai sen taito olisi diagnoosin kertomisessa erityisessä asemassa, mutta se siis voi myös täysin puuttua.
Sairastumisen ollessa tuore uutinen sairastavalle, juuri tämän inhimillisyys ja ymmärrys ovat avainasemassa, jotta yksilö voi päästä lähemmäksi sairauden hyväksymistä ja sitä kautta mahdollista parantumista. Ennen tätä hyväksymistä on käytävä läpi iso skaala tunteita, on itkettävä, huudettava, otettava kaikki tunteet vastaan juuri sellaisina kun ne tulevat. Ilman näitä ei hyväksymistä voi mielestäni tapahtua. matka hyväksymiseen voi olla myös pitkä. Vaikka joinain päivinä voisi tuntua siltä, että olen sinut tämän asian kanssa, jokin pieni asia, joikin saada vihan, katkeruuden tai muun kaltaisen tunteen uudestaan pintaan. Siksi, ihminen joka saa diagnoosin jota ei ole osannut odottaa, tarvitsee henkistä tukea ja inhimillistä kohtaamisista erityisesti niiltä henkilöiltä, jotka jotain hänen diagnoosistaan tietävät.
Kommentit
Lähetä kommentti